Nämä kolme lukua sisältävät vain kaksi laulua tai tarinaa. Näihin sisältyy uusi laulu Rajamäen rykmentistä, joka on pitkä ja iloinen veljistä nuorimman laulamana. Laulu antaa lukijalle kuvan Rajamäen perheestä, joka kiertelee töiden perässä ympäriinsä. Laulu on ivallinen ja tuo mielikuvan kerjääjäperheestä. Tällaisen kuvan luominen on tuskin ollut Kiven päätarkoitus kirjaa kirjoittaessaan. Laulu on yksinkertaisesti hupilaulu, jota Eero laulaa veljiensä kannustamana heidän viskeltyään kiekkoa. Laulu on tuttu ja perhe vähintään yhtä tuttu, joten on hyvinkin uskottavaa, että veljekset riemuitsevat laulamalla pilkkalaulua jostakin toisesta perheestä. Todennäköisesti vastaavanlaiset pilkkalaulut ovat olleet yleisiä Kiven aikaan, sillä kirjasta löytyy oma pilkkalaulunsa myös veljeksille.
Luvuista löytyy myös tarina, joka onkin hyvin tärkeä käännekohta sekä romaanin juonessa että veljesten elämässä. Tällä kertaa tarinan kertookin Simeoni, eikä kertomus olekaan mikä tahansa kylälegenda, vaan Simeonin oma kokemus. Tultuaan Eeron kanssa Hämeenlinnasta ja tuhlattuaan kaikki veljesten rahat viinaan, Simeoni pakenee veljiensä vihaa metsään ja kokee siellä jotakin hirvittävää, josta myöhemmin kertoo veljilleen. ”Suuri ja hirmuinen on päivä, joka lähestyy, ja sen nimi on hävityksen kauhistus.” Näin aloitti Simeoni tarinansa ja jatkoi sitten selventäen asiaansa; ” Et sinä, vaan se hirmu, joka on minua johdatellut. Oi veljet! teille taidan kertoa asioita, jotka kohottavat karvanne pystyyn kuin vihaisen karjun harjasrivi. Mutta antakaas minulle ensin pieni ryyppy sydämeni vahvisteeksi; ja olkoon tämä viimeinen ryyppy, jonka nielaisen kurkustani alas.”
” Noin minun pituiseni, vaikka taisipa hän itsensä muuttaa miksikä hän tahtoi. Ensiksi, kun hän ilmestyi, tuli hän tuulen puuskana kohinalla pensastoon, jossa istuin. Kuka se on? kysyin minä kiljaisten; "ystävä" hän vastasi, otti minua kädestä ja käski minua seuraamaan itseänsä. Minä seurasin häntä, koska en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan katsoin parhaaksi tehdä hänen tahtonsa. Ja nytpä vaelsimme yhdessä kauan pitkin ohdakkeista, kivistä tietä; ja muuttuipa hän milloin miksikin. Välistä hyppeli hän edelläni pienenä, naukuvana kissanpoikasena, katsellen taakseen aivan tyhmästi ja minua vasten silmiä. Välistä taasen kohosi hän hirmuisen pitkäksi mieheksi, ulettui päänsä aina pilvien rajalle. Sieltä huusi hän minulle: "näetkös minun päätäni? " Minä, haastellen aina hänen mieliksensä, ihmettelin pituuttansa suuresti ja sanoin, että silmäni tuskin eroitti hänen haarojansakaan. Silloin veti hän Suunsa suureen, riemulliseen nauruun ja katseli minua tarkasti. Sitten teki hän vielä monta muutakin temppua, ja talutti minun viimein ylös korkealle vuorelle; siellä kumartui hän eteeni ja sanoi "astuppas selkääni". Minä kauhistuin, mutta en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan kiipesin sievästi hänen niskaansa ylös. Kysyin häneltä kuitenkin: mihinkäs nyt mennään? hän vastasi: "ylöspäin mennään". Sitten rupesi hän kovin puhkaamaan, hikoomaan ja ruumistansa kiertelemään, ja minä poloinen hänen seljässänsä kiikahtelin sinne, tänne, ehtimiseen, ikäänkuin muutama päivä sitten Hämeenlinnan torilla marakatti koiran seljässä. Mutta viimein puhkesi kaksi kirjavaa siipeä hänen hartioistansa ulos ja muutaman kerran hän niitä heilautti, ja nytpä rupesimme vilkkaisemaan ylös korkeuteen, kohden kuuta, joka hohti meidän päällämme kuin vaski-ammeen pohja. Sinnepä sinkaistiin, ja pyörryttävään syvyyteen jäi meiltä matoinen maa. Ehdittiin tuosta viimein kuuhun, joka, niinkuin sokea-eno kertoili, on suuri, ympyrjäinen ja loistava kallio-saari ilmassa, ja näinpä siellä ihmeitä ja kummia, ihmeitä ja kummia! Ah, eihän voi niitä kertoa syntinen kieli!”
” Niin, kuuhun tultiin, ja vei minun saatana sen viimeiselle reunalle, korkealle kukkulalle, jossa seisoi torni vielä korkeampi, rakettu nahasta, saapasnahasta. Ylös torniin me astuimme, hän edellä ja minä hänen jäljessään, ja kauanpa astelimme pitkin ympärivingertäviä rappuja. Lopulta seisoimme saapasnahkatornin viimeisessä huipussa, josta näin montakin maata ja merta, näin suuria kaupungeita ja ihmeellisiä rakennuksia kaukaisuudessa allamme. Rohkeninpa nyhkäistä saatanaa kylkeen, kysyen häneltä: mikä on tuo, joka näkyy tuolla allamme syvyydessä? Tiuskaisten ja katsahtaen karmeasti puoleeni vastasi hän: "sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta siellähän on maailma, josta läksimme. Katsele ja tutkistele". Niin hän sanoi, ja minä nyt, huoaten, rupesin visusti katselemaan ja tutkistelemaan; ja näinpä kaiken maailman piirin, näin Enklannin valtakunnan, Turkin-maan, Pariisin kaupungin ja Amerikan valtakunnan. Sitten näin minä Isonturkin nousevan ja kauheasti hävittävän kaikki; ja hänen jäljessään asteli se suuri sarvipää Mammona, ajellen ihmissukua maan-äärestä maan-ääreen kuin susi lammaslaumaa. Niin hän ajeli ja kaahasi, ja kuristi lopulta koko maailman ja Amerikan valtakunnan. Tämän näin ja kysyin taasen saatanalta, nyhkäisten häntä kylkeen: onko siis nyt hävitetty maailma, josta minä olin kotoisin? Tuikeasti vastasi hän: "sakramenttu, poika! mitä on minun tekemistä sinun kanssas? Mutta onhan tämä ennustus pian tapahtuvasta asiasta. Katsele ja tutkistele". ,Ja, huoaten syvään, minä katselin ja tutkistelin. Mutta uskalsinpa kysyä kerran vielä: koska on tämä tapahtuva? Pahasti rämähtäen vastasi hän taasen: "se tapahtuu juuri niin pian kuin nämät kaksi nahkaista torvea ilmestyy meille läpi seinän, juuri tähän etehemme". Ja nyt vihelsi hän kerran ja pitkään. Mutta ah jos kertoa voisin!”
Kimeästi saatana vihelsi, ja tulipas, niinkuin hän oli sanonut, kaksi nahkapiippua, kaksi hirmuista torvea touvaten läpi seinän. Rupesivat ne kauheasti huutamaan ja kiljumaan, kuin villityt jalopeurat, rupesivat ammentamaan kidoistansa savua, piin haisua ja tulikiven kaasua. Ja pian me kovin yskimään, niin saatana kuin minäkin, yskimään, köhisemään ja pitelemään korvistamme, koska ne kaksi peloittavaa pämppää möräsi. Ja yhä tuikkeni ääni, ja torni vapisi, ankara saapasnahka-torni vapisi ja kukistui viimein ryskeellä ja jytinällä, ja me tuossa seurasimme sen kaatuessa, kätkettyinä nahkaviilujen rykelmään. Mihin saatana joutui, sitä en tiedä, mutta ylisniskoin kuukuilin minä aina alaspäin, alas kalliolta, alas kuun viimeiseltä reunalta, ja rupesin nyt putoomaan maata kohden parin kyynärän leveällä nahan kappaleella. Mutta nahka, kuusta kotoisin ollen, kuuhun veti, minä taasen, maasta kotoisin, kohden maata vedin; niin sanottiin; ja koska ruumiini paino voitti nahkaviilun kohotuksen, niin kuljinpa alaspäin, vaikka vitkalleen, ikäänkuin purjehtien vanhan variksen seljässä. Onnekseni kaikki; sillä ilman tätä nahkapaattiani, ilmalaivaani, olisinpa pudonnut kuin rapasäkki mäskiksi maahan, koska en levännytkään enään saatanan siipien nojalla. Mutta hiljaa, hiljaa nyt seilailin kohden rakasta maakotoani taas, ja laskeuduin viimein erään kuusen juurelle lähelle paikkaa, josta olin lähtenyt saatanan kanssa matkaan. Vielä pitelin kourissani nahkalevyä, johon nyt huomasin kirjoitetuksi punaisilla kirjaimilla seuraavalla tavalla: " Jukolan veljeksille tämä, ja terveisiä täysin kourin! Mutta koska ylhäällä pilven juuressa on näkyvä tulinen merkki, tai niinkuin liehkuva kotkanhäntä, niin katso: loppu on läsnä hamaan siihen päivään saakka koska tämä tapahtuva on. Annettu saapasnahkatornista melkein viimeisenä päivänä ja luultavasti vuotena totisesti ihan viimeisenä". Niin seisoi luettavana nahkataulussa, jonka nyt hellitin kädestäni, ja taasen rupesi hän sinkoilemaan ylös kuuhun. - Siinä matkani synkeä ja totinen tosi.”
Simeonin tarinan jäljiltä veljekset pelästyivät pahanpäiväisesti ja ottivat tapahtuneen merkkinä siitä, että heidän tuli muuttaa käytöstään ja lopettaa yhteiskuntaa vastaanhangoittelu. Tämä tarina sai veljekset viimein päättäväisesti opettelemaan lukemista ja rakentamaan Impivaarasta entistä ehompaa ja komeampaa taloa. Tarinan merkitystä ei voi liikaa korostaa, vaikka sen jo kovin pyrinkin erottamaan muusta tekstistäni. Kirjalla on onnellinen loppu, jota ei ehkä olisi ilman tätä Simeonin pelottavaa kokemusta itsensä pirun kanssa. Tämä kyseinen kokemus muutti veljekset velvollisuudentuntoisiksi miehiksi, he kasvoivat viimein aikuisiksi ja metsäleikki sai luvan loppua.
